Moi! ♥
Jouluun on enää kaks päivää, voitteko uskoa? Tää kuu on mennyt tosi nopeesti, eikä jotenkin oo edes tuntunu joululta. Oon unohtanu melkein joka päivä avata joulukalenterin luukun :"D Eikä me jostain syystä edes olla muistettu sytyttää adventtikynttilöitä!
Mulla on muutenki ollu niin paljon kouluhommia, että kaikki aika ja energia on menny niihin ja joululahjojen hankkimiseen.
Sain joululahjaksi uuden kameran!! Se on siis mun isän järkkäri, mutta se ei tarvinnut sitä enää, joten sain sen omaksi! Oon oikeesti niin ilonen, koska se on tosi hyvä kamera, ja siinä on sata kertaa parempi laatu kun mun vanhassa kamerassa. Se mun vanhakin oli tosin järkkäri, mutta se oli tosi vanha ja huonolaatusempi. Joten nyt mun kuvien laatu tulee varmasti parantumaan! Tän postauksen kuvat on kyllä vielä vanhalla kameralla.
Oon nyt tällä viikolla käynyt kuvaamassa uutta osaa kuvatarinaan, ja sain sen vihdoin valmiiksi! Tässä postauksessa on siis uusi osa, tämän tarinan viimeinen osa!
Jatkan kuvatarinaa kyllä tämänkin osan jälkeen, mutta se on taas uusi tarina. En oo vielä ihan varma, mitä tässä tarinassa sit seuraavaksi tapahtuu, mutta sen näkee sitten ;) Kuvaan varamaankin vielä jouluksi jonkunlaisen pienen jouluspessun!
Kiitos ihan älyttömän paljon kaikista ihanista kommenteista, joita näihin tarinoihin on tullut, ja kaikesta kannustuksesta! Ootte aivan ihania, ja ilman teitä tätä tarinaa ei olis! Joo, tiiän että ootte odottaneet tätä osaa, joten nyt päästän teidät lukemaan tätä!
picfic: Awake
Lillian ja Marie kulkevat halki unien ulottuvuuden hämärän metsän. Heidän täytyy löytää Lilyn ovi, ja palata hänen uneensa, ennen kuin loitsun vaikutus lakkaa.
"Eli... minä olen ollut kauan unessa? Ja te yritätte herättää minua?", Marie kyselee Lilyltä epäluuloisena. "Ja sinä olet siis Janen ystävä."
"Niin, jotain sen suuntaista", Lily vastaa.
"Mistä voin olla varma, etten ole vain kuvitellut sinua tänne? En ole koskaan nähnyt sinua aiemmin."
Lily pudistaa päätään: "Minä olen aivan totta." Mitä syvemmälle metsään he kulkevat, sitä enemmän luonto alkaa muuttua. Ulottuvuus tuntuu olevan kokonaan metsää, mutta tällä puolella on kylmä. Maassa on valkoinen lumihanki.
"Jos meillä kerran on kiire, niin miksi emme vain lentäisi? Tai kuvittelisi itseämme ovelle? Minä katsos pystyn hallitsemaan tätä unta", Marie selittää hymyillen hieman.
Lillian nyökkää. Niin oikeastaan minäkin, hän ajattelee.
Marie ryhtyy tuumasta toimeen, ja nousee hangesta ilmaan.
"Mitäh?" hän inahtaa.
Hänen jalkansa palaavat takaisin maanpinnalle, hän ei nouse hyppyä korkeammalle. Tyttö pomppii paikallaan vielä muutaman kerran, ennen kuin ymmärtää.
"Lily, miksen minä pysty hallitsemaan tätä unta?" hän kysyy säikähtäneenä. Hänen äänestään kuultaa pieni huoli. Uni tuntuu vieraalta, se ei ole hänen hallinnassaan.
Hän oli heti astuttuaan ovesta tälle puolelle huomannut, että uni tuntui erilaiselta. Oli tummempaa ja hämärämpää, ja kaikki unenomainen kimallus oli poissa.
"En ole aivan varma. Ehkä se johtuu siitä, ettei tämä ole sinun oma unesi. Olemme unien ulottuvuudessa", Lily pohtii. "Mutta ei meillä ole hätää", hän yrittää rauhoitella pienempää tyttöä. Hän tuntee jo unilääkkeen vaikutuksen heikentyvän. Heidän täytyisi pitää kiirettä.
Marien mielessä alkaa vahvistua ajatus, että hän tosiaan saattaisi nyt päästä pois. Hän ei tarkasti tiedä, miten ylipäätään nukahti, mutta kyllä se pitkältä ajalta on tuntunut.
Metsän läpi kulkee luminen polku, ja tytöt seuraavat sitä nopein askelin.
Yhtäkkiä Lily huomaa kaukana kukkulalla tutun oven. "Tuolla!" hän huudahtaa.
"Se ei kyllä ollut tässä viimeksi... Kävelimme nimittäin jo hetki sitten sen paikan ohi, missä luulin sen olevan, mutta se on ilmeisesti siirtynyt tähän", Lily miettii.
Hän lähtee juoksemaan ovelle. Hänen kenkänsä uppoavat lumihankeen.
"Juokse!" hän huudahtaa. Ovelle täytyisi ehtiä nopeasti, heillä ei ollut enää paljoa aikaa.
"Odota vähän, en pääse noin nopeaa", Marie pyytää hengästyneenä. Kylmä pakkasilma täyttää hänen keuhkonsa.
Lily saapuu kukkulan juurelle.
Ovessa lukee punaisilla kirjaimilla LILY, ja niiden alapuolella on sydän. Hän hymyilee. Vihdoinkin! Me löysimme sen, hän ajattelee helpottuneena.
"Tule Marie! Minä menen sisään", hän sanoo ja raottaa ovea.
Lily tömähtää pehmeään lumikinokseen. Hänen unessaan on valoisaa, ja unettava mintun tuoksu valtaa hänet. Ilma on usvaista ja kirkasta.
"Me teimme sen!" hän hihkaisee iloisena. "Marie me teimme sen!"
"Marie...?" hän kääntyy hitaasti vilkaisemaan taakseen.
Missä hän on? Eikö hän ehtinytkään... Lily huolestuu.
"Minun täytyy mennä takaisin hakemaan hänet..." Yhtäkkiä maailma hänen ympärillään alkaa hajota, ja hän tuntee unen muuttuvan valkeaksi sumuksi.
"Ei, minä en voi herätä vielä! Ei!"
*****
Aamuhämärässä Jane astelee puutarhaan. Hän on nukkunut huonosti koko sen ajan, kun Lillian on ollut unessa, eikä tämä päivä ole poikkeus. Hän heräsi jo aikaisin, ja päätyi lopulta pukemaan päälleen ja menemään ulos.
Jane istahtaa Lilyn jalkopäähän ja huokaisee hermostuneena.
Janen katsellessa nukkuvia tyttöjä, hänen sisällään nousee pelko. Tätä hän on odottanut lähes kaksi vuotta, eikä hänellä ole mitään takuuta tempun onnistumisesta. Mitä jos Marie ei heräisikään? Mitä jos hän menettää myös Lilyn?
Tyttö tuijottaa eteensä hiljaisena. Puutarha on peittynyt lumikinoksiin, eikä Lily edes tiedä siitä mitään. Jane suurensi Marien ylle loitsimaansa suojakehää Lilynkin ympärille, jotta tämän ei tulisi kylmä tai nälkä unen aikana.
Hän tietää, ettei olisi saanut tulla pihalle näin aikaisin. Tytöt eivät varmasti herää vielä hetkeen, ja jokainen odotettu minuutti suurentaa Janen sisällä kasvavaa sietämätöntä pelon tunnetta.
Hän muistaa, miltä tuntui, kun Marie ei herännytkään, ja ajatus siitä, että sama tapahtuisi nyt, saa hänet hermostumaan.
Jane on pihalla vielä tunnin. Hän istuu sängyn laidalla liikahtamattakaan, pelosta ja pakkasesta kankeana.
Lopulta hän kuulee pientä tuhinaa.
Hän käännähtää salamana katsomaan Lilyä.
Lilyn silmät rävähtävät auki, ja hän haukkoo henkeään ihmeissään. "Mitä..." hän mumisee.
"Lillian!" Jane huudahtaa. Hän tuntee suunnatonta helpotusta tytön avatessa silmiään. Pieni kyynel vierähtää tämän poskelle.
"Sinä heräsit", hän kuiskaa Lilylle ja tarttuu tyttöä kädestä. "Kaikki on hyvin."
Yhtäkkiä Lily on täysin hereillä. Hän haistaa tuoreen lumen raikkaan tuoksun, ja näkee valkoisen pihamaan. "Lunta!" hän hihkaisee, ja hymyilee Janelle.
"Joo, täällä tuli talvi sillä aikaa, kun sinä nukuit", Jane selittää. Iloa on kestänyt vasta hetki, mutta hän tuntee jo onton tunteen palaavan takaisin. "Missä Marie on?" hän kysyy Lilyltä.
Tämä pudistaa päätään huolestuneena. "En tiedä. Minä... Hän oli kyllä kanssani ihan äsken." Hän muistaa äskeiset tapahtumat ja unen liian aikaisen katoamisen. "En tiedä ehtikö hän ovesta", hän sanoo peloissaan. "Kuule, jos tämä ei onnistu..."
"Kyllä tämä onnistuu", Jane kuiskaa epätoivoisena. "Ole kiltti ja herää."
Silloin Marien silmät räpsähtävät auki.
*****
Helmi ja nuket
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti