when I was older

Moi! 

Oon tässä viime aikoina suunnitellut uuden kuvatarinan juonta, ja tehnyt tätä ekaa osaa. Tässä on kestänyt aika kauan, koska oon kuvannut tähän monta eri kohtausta eri kerroilla, mutta toivottavasti jaksoitte odottaa! Tässä postauksessa on siis uuden kuvatarinan ensimmäinen osa. Tää on jatkoa edellisille tarinoille, joten jos et ole vielä niitä lukenut, niin kannattaa lukea että pääsee paremmin juoneen mukaan! :)

Tässä osassa esiintyy siis myös @pullip_photographer :in nukke Caroline!

Siirrytään suoraan tarinaan! Olis aivan ihana kuulla tästä mielipiteitä, joten kommentteihin voi kirjottaa! Toivottavasti tykkäätte ♥

musiikki päälle!

picfic: Uusi alku, uusi ystävä

Siitä oli kulunut ehkä viikko tai pari, kun se tyttö oli tullut hakemaan minua unestani. Jane kertoi minulle, että olin nukkunut lähes kaksi vuotta. Todellisuuteen totutteleminen tuntui hankalalta, ja lähes heti herättyäni minulle nousi korkea kuume. Makasin sängyssä monta päivää. Nukuin, mutta tällä kertaa normaalia, kevyttä unta.

En myöskään heti pystynyt kävellä kunnolla, kun en ollut kävellyt niin pitkään aikaan ollenkaan. Janen suojausloitsukin tietysti auttoi asiaa, ja ilman sitä olisin varmasti kuollut nälkäänkin niiden kuukausien aikana.

Vietin ensimmäiset päivät kuumeen takia omissa oloissani, ja oli niin vaikeaa tottua siihen, etten voinutkaan hallita maailmaa ympärilläni. En voinut enää nousta lentoon hattaraisten pilvien yläpuolelle, en voinut syödä herkkuvuoria, en voinut toteuttaa toivomuksia.

Enkä voinut erottaa tuota ruskeahiuksista tyttöä, Lilliania, isosiskostani. He viettivät kaikki päivät yhdessä.

Olin minä kai kiitollinen siitä, että olin päässyt pois, mutta todellisuus ei maistunutkaan niin makealta kuin olin muistanut. Jane kertoi minulle, että vanhempamme olivat kadonneet matkalla toiseen klaaniin, ja kaikki tuntui vain niin väärältä. Olisi ollut helpompaa vain palata uneen. Olin yrittänyt palata takaisin omaan unimaailmaani monena yönä, mutten ollut onnistunut kertaakaan. Sinä aamuna yritykseni ei taaskaan ollut tuottanut tulosta. 

Heräsin valkeaan aamuun viluissani, ja yhä oikeassa maailmassa.

Marie säpsähtää hereille. Hän hieroo silmiään unisena ja totuttelee huoneen valoon. Sitten hänen mieleensä pulppuavat edellisen yön unet ja hän muistaa, ettei taaskaan nähnyt selkounta, vaikka kuinka yritti.

Hän huokaisee pettyneenä ja rutistaa pehmonalleaan. Sitten hän katsahtaa ulos ikkunasta.

Maassa on lunta. Koko maisema on valkeiden kinosten peittämä, ja puut hohtavat valkoista kimallusta.

Marie ummistaa silmänsä. Peiton unettava lämpö ja todellisuuden tyhjä tunne vaativat tyttöä jäämään vielä, mutta lopulta hänen mieleensä hiipinyt pieni innostuksen kipinä voittaa.

Hän ei ole vielä käynyt kertaakaan pihalla. 

Hän nousee haukotellen istumaan sängylleen ja nojaa kämmeneensä. Ensimmäistä kertaa hereillä ollessaan hän tuntee pientä jännityksen iloa. Luminen maisema näyttää lupaavalta, ja hän päättää lähteä ulos.

Hän vilkaisee nopeasti sängyn reunaan nojaavaa kelkkaa. Ehkä hän voisi myöhemmin mennä kelkkailemaankin. Vaikka Janen kanssa, jos nyt onnistuisi saamaan hänet lähtemään mukaan ilman Lilliania.

Marie nousee sängyltä ja hiipii keittiöön.

*****

vaihda tää musiikki!

Puettuaan vaatteet päälleen Marie lähtee kävelylle talviseen metsään. 

Vasta lumen raikas tuoksu saa hänet kunnolla hereille. Se tuntuu hyvältä, todelliselta. Kylmä viima kasvoja vasten on jotain, mitä hän ei ole pitkään aikaan saanut kokea, ainakaan oikeasti.

Aurinko on juuri nousemassa Metsän ylle.

"Kylläpä täällä on kaunista", Marie huokaisee hiljaa. Pakkanen tuntuu kirpeänä pistelynä poskilla ja kultaisena kimmellyksenä lumen yllä.

Hetken aikaa juoksenneltuaan pitkin metsän polkuja Marie näkee jotakin liikettä kauempana.

Hän hiipii suuren, jäkäläisen puun taakse piiloon ja kurkistelee sen takaa ohikulkijaa.

Puun takaa pilkistää peuran ruskeat sarvet. Siinä tosiaan seisoo pieni peura, ja varmaankin hänen ikäisensä tyttö, jolla on keltainen mekko.

Marie nojautuu lähemmäs. Puuta peittävä jäkälä kuitenkin kutittaa hänen nenäänsä, ja häneltä pääsee pieni aivastus.

Tyttö kääntyy säpsähtäen ja huomaa Marien katselevan itseään. "Hei", hän tervehtii.

"Hei", Marie sanoo varovaisesti.

Tyttö katsoo puun takana piilottelevaa Marieta hämmentyneenä. "Mitä sinä siellä teet?" hän kysyy huvittuneena.

"Minä vain..." Marie mutisee ja uskaltautuu lähemmäs. 

"Minä olen Caroline", tyttö esittäytyy ja hymyilee hänelle. Hänellä on kaarnanvihreät silmät ja pörröiset, pähkinänruskeat hiukset. Carolinen hymy on ystävällinen ja Marie hymyilee hieman takaisin.

"Minä olen Marie."

"Mitäs sinä teet täällä keskellä metsää?" tyttö kysyy ja osoittaa kädessään roikkuvaa koria.

"Itse olin käymässä ostoksilla kylässä ja olen nyt matkalla kotiin. Tulen siis Kaarnan klaanista", hän selittää. Marie katsahtaa Carolinen kaarnaisia silmiä ja nyökkää. 

"Minä olin vain vähän kävelemässä. En ole käynyt ulkona pitkään aikaan", Marie sanoo ja astuu lähemmäs. Hän ojentautuu silittämään peuran pehmeää turkkia.

"Ai? Siksikö kun nyt on niin kylmät säät?" Caroline kysyy ja katselee Marieta mietteliäänä.

"Oikeastaan..." Marie miettii mitä sanoisi, ja selittää sitten: "Olen ollut kauan sairaana."

Caroline nyökkää myötätuntoisena ja sanoo: "No onneksi sinulla on nyt parempi olo."

"Viime aikoina on ollut kyllä paljon liikkeellä utukuumetta. Tuntuu, että kaikki ovat kipeitä", Caroline miettii. 

Niin, vaikka ei minun tilanteeni kyllä utukuumeesta johtunut, Marie ajattelee.

"No, minun täytyy nyt jatkaa matkaa. Mihin suuntaan olet menossa? Voidaan kävellä yhtä matkaa", Caroline ehdottaa. Marien huulille nousee pieni hymy, ja hän vastaa: "Joo, mennään vaan. Olen menossa Kuun klaaniin, mutta minulla ei ole mikään kiire."

Marie tuntee sisällään hehkuvan lämmön. Hän inhoaa muihin tutustumista, mutta Carolinen kanssa juttelu tuntuu niin luonnolliselta.

Tytöt puhuvat vielä kauan, ja kulkevat yhdessä pitkin lumista polkua niin pitkään, että alkaa jo tulla hämärää. Kaarnan klaanille osoittavan tienviitan kohdalla Marie malttaa vihdoin sanoa hyvästit Carolinelle ja kääntyä kotiin.

"Oli kiva tutustua, hei hei", hän hymyilee ja vilkuttaa. "Toivottavasti nähdään pian uudestaan!" Caroline huudahtaa vielä ennen kuin kääntyy poispäin. Marie jää hetkeksi seisomaan polulle hymy huulillaan.


*****

Helmi ja nuket